keskiviikko, 12. lokakuu 2011

Vastauksia kritiikkiin kritiikittömyydestä ja Lapiduksen tyylillisestä ellroylaisyydestä

Edellinen eli eilinen Jens Lapidus -tekstini sai osakseen kritiikkiä. I love it!  Toisaalla eli Google+:ssa myös Lapiduksen Ellroy-apinointi mainittu. Puolustan nyt tässä muutamalla sanalla tekstiäni ja Jensiä. Liitän loppuun Ellroy-mainintaan kirjoittamani G+-kommentin - sillä ne ovat katoavaista sorttia.  Jens muuten kuuluu kuuluun Kuolaqaikaisuun, jonne on listattu kuolattavia tyyppejä.

Mikäkö on oikea suhteeni Lapiduksen Stockholm Noiriin?

Oikea suhteeni Lapiduksen kirjoihin on sellainen, ettei mun olisi periaatteessa tarvinnut kirjoittaa niistä mitään koko blogiin, koska en tule niitä ikinä unohtamaan. Ne tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja syväänuurretun muistijäljen. Tämä blogihan perustuu pitkälti siihen, että kirjoitan muistaakseni.

Mielestäni Lapidus kuvaa koukuttavasti etenkin maahanmuuttajien suhdetta svedumaahan, yhteiskunnan rajojen sisä- ja ulkopuolella taiteilemisen haasteita, juppikulttuurin botoxkankeutta ja jähmeää yläluokkaisuutta, mutta myös sen houkuttavuutta sekä ystävyyttä, kataluutta, verisiteitä, lojaalisuutta sekä kulttuuristen köysien haurastumista uusien sukupolvien astuessa estradille. 

Vaikka kolmas kirja oli mielestäni heikoin, en löydä siitä mitään moittimista, vaikka luinkin sen vadelmaveneen väriset lasit silmillä. Snabba Cash veti minut mukaansa ja tainnutti. Siistin koston aikana elin hurmoksessa - luin siitä pätkiä ääneen ja lisäsin rautaa jalkakyykkytankoon hykerrellen. Luksuselämän aikana tein hyvästejä ja laskeuduin luopumisvaiheeseen. Se on loppu nyt.

Mutta mistä ihmeen syystä tämä "Ellroy ja Lehane -apinointi (mitä en edelleenkään allekirjoita molempia sentään lukeneena)" sitten uppoaa - minun lisäkseni aika moneen muuhunkin? Jos tyyli toimii, myy, tuottaa, miksi pitäisi löytää jotain täysin "omaa", muuta, uutta? Miksi kirjallisuus ei saisi perustua jopa monistukseen tai ainakin tyylillisiin imitaatioihin? Uutta voi olla vaikkapa se, että siirretään jenkkimaisemassa käytetty tyyli jähmeään Skandinaviaan. Lopputulos on jo pelkästään siksi omanlaisensa erilainen.

Elokuvamaisessa kerronnassa on viehätyksensä. Toimii se! Da Vinci Koodi se vasta olikin elokuvakäsikirjoituksellinen. Ja sen ahmi jopa pikkuveljeni, joka oli lukenut siihen mennessä pelkästään Akuja ja Tekniikan maailmoja. 

Luojan kiitos, etten ole kriitikko! :D Saan seistä kädet puuskassa kirjojeni edessä, vaikka vain siksi, että pidin Snabba Cashin miesten polvisukkakuvauksista ja kakkosen "jalkakyykky lajien kuningas" -hehkutuksista. Viimeisen osan h-hetki ja g-piste oli se, kun "se kauhakuormaaja ei ollutkaan siellä, missä piti."

 

tiistai, 11. lokakuu 2011

Jens Lapidus - namupala, joka inhimillisti minulle ruotsalaisen alamaailman

Joitakin vuosia sitten ruotsinkielinen Pohjanmaa kuhisi Snabba Cashistä. Kuuntelin kuhinaa pikkuisen kyrsiintyneenä, koska kirja oli tuolloin tietenkin saatavana vain natiivikielellä eli ruotsiksi. Lapidus toi pohjoismaalaiseen Mankell-kyllästettyyn kerrontaan "jotakin ihan uutta ja kovaa kamaa Stokiksesta."

Lapiduksen esitelleillä kavereilla on maalla kellarissaan sellainen kirjasto, josta löytyisi paljon muutakin suositeltavaa naapurilaista käännettäväksi.

"Trendit" tulevat muuten usein ensin juuri sinne svenskspråkig-puoliselle Österbottenille, eivätkä suinkaan Helsinkiin. Tiedän sen, koska olen kokenut sen. Jens Lapiduksen Stockholm Noiria luettiin meillä ennen kuin ilmiöstä tiesi monikaan pääkaupunkiseutulainen. Siis ruotsiksi (en minä).

Länsivaikutteet ratautuivat silloin, joskus kauan sitten, aikaa ennen laajakaistaa ja Elisan viihdepaketteja, vieläkin suuremmalla viiveellä ensin rannikkoruotsalaiselle Pohjanmaalle ja sieltä suunnasta muualle Suomeen. Tiedän senkin: isottelen, diivailen ja vedän kotiin päin. Avsiktilig.

Vaasan seudulla katsottiin jo ammoisina kasariaikoina Ruotsin televisiota. Niitä oikeita riikinruotsalaisia kanavia, eikä mitään FST:tä. Ja katsotaan edelleenkin. Uumajan laivoilla ruotsinkieliset suomalaiset hakivat vaikutteita, kun taas me suomenkieliset suomalaiset haimme viinaa ja voita - ja rälläsimme.

Piti kirjoittaa Lapiduksesta. Olen nyt lukenut kaikki kolme Stockholm Noir -trilogian kirjaa. Tunnelma: tyhjä ja haikea. Miksi vain kolme? Johtopäätös: Jens Lapidus on namupala söpöliini, joka inhimillisti minulle ruotsalaisen alamaailman ja sai minut toivomaan, että arvokujetusryöstö onnistuu. Lisäksi: Sain häneltä kiksit romurautasalin doping-meiningistä, jugomafiasta ja kokkelinnokituksesta. Kaikesta kamalasta.

Kun Snabba Cash = "Rahalla saa" saapui leffateatteriin, syöksyin joululomalla liköörikonvehtien keskeltä hippulat vinkuen Vaasan Gloriaan tavoitteenani todistaa, miten lempikirjaani onkaan raiskattu. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan tärisin kiukusta, saatoin sanoa liian kovaan ääneen useammankin ruman sanan ja olin vähällä marssia ulos mielenosoituksellisin elkein: elokuvassa ei ollut lainkaan suomenkielistä tekstiä! Fy fan!

 

 

 

sunnuntai, 11. syyskuu 2011

Sallittu sosiaalipornohuumoriannos: Onnen tunti

Vähän epäkirjablogin perustaminen osui vähän huonoon vaiheeseen, koska en ole varmaan koskaan ikinä lukenut yhtä vähän kuin viime kuukausina. Minulla on toki monta kirjaa kesken: niitä lojuu rumasti auki siellä sun täällä. Ikävästi irtonaisia kansilehtiä taittuu mutkalle sängyn alla. Sinisilmä taitaa olla jopa jossakin hukassa. Mitä minä sitten olen puuhastellut?

Olen leikitellyt iPadilla ja toki myös urheillut. iPadillä tulee lueskeltua jonkun verran blogeja, joista viimeisimpinä löysin Mihail Kurvisen nyky-Venäjä-blogin Suuri ja Mahtava sekä helsinkiläisen triathlonistin tekstit Project Ironman 2012. iPadilla tulee myös meilattua, someiltua ja chattailtyä. En yritä väittää ollenkaan, että pädittely olisi jotenkin epähienompaa puuhaa kuin lukeminen, josta ainakin nykyisellään puuttuu sosiaalinen aspekti lähes täysin.

Sain eilen illalla loppuun Anna-Leena Härkösen uusimman Onnen tunti. Piti oikein tarkistaa, mikä teoksen nimi nyt olikaan. Sen verran pliisu ja tyhjä sanapari, joka ei myöskään kuvaa millään tavalla kirjan sisältöä.

Anna-Leena Härkönen on hottis. Hän on sellainen nainen, jonka seurassa varmasti kutistuisin, pelkäisin ja jopa katoaisin, mutta viehättyisin silti. En ole koskaan lukenut Häräntappoasetta, vaikka vaasalaisena minun olisi pitänyt. Säästän sitä - esim. eläkkeelle. Häräntappoase on yksi niistä kirjoista, joka on tehnyt minuun lukemattomanakin ikuisen vaikutuksen. Mutta sekään ei kuulu vielä tähän.

Kaikki muut Härköset olen tietysti lukenut. Pidän naisen kirjoitustyylistä, jonka nimeän sallituksi sosiaalipornohuumoriksi. Miten on, kun minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa samalla tavalla? Olenko suuruudenhullu? Mukamas suuri ja mahtava? Kirjoita sitten, perkele.

En tiedä, kuinka Härkönen synnyttää tekstiä, mutta itse saan tuntuman, etteivät  nämä tällaiset vaadi kuin istumista ja kirjoittamista. Mitään massiivista taustatyötä ei tarvita. Silti kirjalliset ansiot ovat hyvät! Luin jostain, että hän pihistää kaiken kanssaihmisiltä kuulemansa ja sijoittaa saaliitaan sopiviin kohtiin kirjoihinsa. Onnen tunnissakin näitä pikkuisen epäannaleenamaisia heittoja löytyi useita. Viime aikoina Härkönen on kuunnellut selkeästi herkällä korvalla esiteinillistä ilmaisumaailmaa.

Onnen tunti kertoi yksilapsisesta uusperheestä, joka mullisti itsensä ottamalla hetken mielijohteesta sekakäyttäjävanhempien lapset (sisarukset) asumaan luokseen. Härkönen saa juuri ja juuri, siinä ja siinä pidettyä tarinan kutakuinkin uskottavana, vaikka yksittäiset kertomukset ja tapahtumat paljastivat nuhdeltavan paljon pelkkää pinnallisuutta, ulkokohtaisuutta ja yliherkkyyttä. 

Taitavana kirjoittajana Härkönen osaa kuitenkin häivyttää heikot kohdat, mm. väittämällä tarinaa valheeksi, huumorilla, joka saa lukijan antamaan anteeksi ja unohtamaan tai yksinkertaisesti hyppäämällä seuraavaan kohtaukseen.

Perheenjäsenet olivat  ikävystyttävän stereotyyppisiä: äiti oli juuri sopivan neuroottinen ja huonoitsetuntoinen, ja isä jokaisen naisen ihannemies ja pikkupojan toiveisäpuoli: ulkoisesti karski, mutta sisältä lempeä, huumorintajuinen ja rento. Härkösen kirjoissa paikkansa pitää se, että naiset aiheuttavat maailman ongelmat, vaikka vankiloissa istuvatkin miehet.

Onnen tunti ei ollut Härkösen parhaimpia, ei ollenkaan. Miksi sitten kuitenkin pidin tästä kirjasta, vaikka lähinnä vain moitinkin? Sosiaalipornohuumori on yksi lempigenreistäni, eikä monikaan alan tuotteliaimmista kirjoittajista yllä koskaan edes Härkösen tämän teoksen tasolle. Härkösen älykkyys pistää.

 

 

 

 

 

perjantai, 12. elokuu 2011

Syrjähyppyni Jukka Behmin kanssa: "Matkoilla" - oltiin silleen vai oltiinko?

Oikeasti luen Joanne Harrisin Sinisilmää. Sinikantinen, jo vähän pölyttynytkin, kirja lojuu kuitenkin ilman kansilehtiä tuossa sänkyni vieressä jo viidettä viikkoa. Harrisin uudenlaisen jännärin piti olla kuin tilaustyö minulta: musaa, blogeja, jopa Twitteriä, psykopaatteja, murhaa... 
 
 ... mutta petyin. Kirjan tunnelma on epämiellyttävä luotaantyöntävällä tavalla. Olen noin puolessavälissä. Kokosin kuitenkin ensimmäisenä sijaistoimintana kirjan blogipäivityksissä mainitun musiikin Spotify-listaksi, jonka sisällöstä pystyn kuuntelemaan ehkä noin kolmea biisiä. 
 
Kaiken tämän tähden olenkin pettänyt sitä. Julmasti ja julkisesti ainakin kymmenen muun kirjan kanssa. Yhdeksän nimeä olen ominaisuuksineen avannut kesäkirjalistalleni  Google+ :aan. Kymmenes sai kunnian olla tämän blogin ensimmäinen kommentoitava. En olisi halunnut tässä näin käyvän. Melkein kadun syrjähyppyjäni.
 
Sillä Jukka Behmin Matkoilla olisi ansainnut paremman blogimerkinnän kuin minkä tästä saan aikaiseksi, ja lisäksi blogini olisi ansainnut paremman aloituksen.
 
Matkoilla oli uteliaisuuttani kiihottava sekopäinen tarina suomalaisturistien lomasta Phuketissa. Lomalennolla  on mukana  kirjailija Jaana Varis eli kotimaassa seksistisiä romaaneja kirjoittava pseudonyymi Stella Sade, joka on tosiasiassa reissussa lähinnä hankkiakseen aineistoa - kokemuksia, henkilöitä, kuvailtavaa - uuteen romaaniinsa.  
 
Tosiasiassa? Totuudella, harhalla ja kuvitelmalla leikittelevä kirja(ilija) sekoittaa lukijansa täysin tarkoituksella, ja lisäksi sekoitin puolitarkoituksella itsekin itseäni etsimällä lukuhetken aikana Spotifystä uutta musiikkia. En keskittynyt kumpaankaan puuhaan kunnolla, mistä kärsi lähinnä vain kirjallisuuspuoli.
 
Behmin teksti on pääosin hauskaa, sujuvaista ja elävää. Pienimuotoisesti syytän kirjan rakennetta ja tekniikkaa rimaa heilauttavan epäselväksi. Tai ehkä rakenne sekosi pelkästään oman vastuuttoman toimintani takia. Mielestäni tässä kirjassa olisi ollut selkeä tilaus rohkeammille seksikuvauksille, mutta sellaisia tunnutaan "vakavasti otettavien" kirjailijoiden keskuudessa arkailtavan. En tiedä miksi. Ehkä minun pitäisi.
 
ps. Löysin Spotifystä jenkkiarmeijan treenimusiikkia, mutta en tiedä kelpuutanko sitä omalle juoksulistalleni laisinkaan.
 
 

 

 

 

 

tiistai, 2. elokuu 2011

Kiitos @Mikko Taskinen kirjablogin perustamisideasta Google+:ssa :)

 

 

Alkuun: Blogin vihreä taustakuva on henkilökohtaisen Mysteerikirjani (linkki Qaikuun) kaunis pyöräkoriste. Tämän tekstin kuvassa taas esittelen Kreetalta nappaamani oranssin hetken. Lenkkeilin Geranin rannoilla heinäkuun viimeisellä viikolla joka aamu ennen muiden turistien heräämistä.

Olin jo suunnitellut jättäväni kaikenlaiset blogit rauhaan, mutta kirjoittajaesittelyssä vasemmassa sivupalkissa on oikein hyvä peruste jatkaa jakamista edes jossain määrin. En tarvinnut kuin yhden yllytyksen. Edelleen kirjoitan "dogmaani"  http://jaanahuhta.posterous.com/ :ssa jos saan inspiraation. Entistäkin harvemmin kai nykyisin.

Olen jo todistanut itselleni sen, että voin kirjoittaa vaikka joka päivä, jos haluan. Onneksi olen saanut todistettua senkin, että voin myös olla kirjoittamatta. Laatu ja määrä eivät blogeissa korreloi kovinkaan vahvasti. Se on yksi blogien ilahduttava rikkaus.

Etenkin Google+:n tsunamia odotellessa - eletään kai edelleen sitä vaihetta, jossa meri on vetäytynyt rannoilta keräämään voimaansa - blogin aloittaminen tuntuu takapajuiselta reliktivedolta. Voisin aivan hyvin kirjoitella muistareita G+:ssa edelleen. Mutta en malta odottaa välineen kehitystä Qaikumaiseen kannumuotoon, jossa voisin koostaa ja säilyttää tekstejä aihepiirin, eikä niinkään aina joltain osin sattumanvaraisesti muodostetun ihmisringin, mukaan.

Vaikka tämä blogi on ulkoasullisesti ja toiminnallisesti melko yhdentekevä ja keskitason alapuolinen, en aio olla nyt tai myöhemmin mitenkään vaatimaton. Olen ydinalueellani ja vähät välitän muusta. Ärsytyskynnykseltään alhaisten ei kannata tätä seurata.

 

 

 

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Tämän blogin sanoista vastaan yksin minä Jaana Huhta
    eli hemmetin paljon määrällisesti lukenut nainen. Liioittelua, järkevää, uskottavaa, mitä vain tai ei: kirjaimia, sanoja, lauseita, virkkeitä, kappaleta, lukuja, kirjoja - toinen toisensa jälkeen tai vierekkäin. En lue sivistyäkseni, oppiakseni tai brassaillakseni, vaan luen tyydyttääkseni lukemishimoani. Se on kyltymätön.
    Kokoan tähän Vähän epäkirjablogiin lukemiani kirjoja, joista haluan säilyttää jotakin. Olen tullut huonomuistiseksi: tämä on lisääntyvän hajamielisyyteni vaikutusten ennaltaeliminointia.
    Ilmaisutyylini voi olla, muttei mitenkään välttämättä tai tarkoitushakuisesti kuitenkaan, perinteisiä kirjablogeja ronskimpi, suoraviivaisempi ja jopa epäasiallisempi. Sovin tässä itsekseni ja omavaltaisesti poukkoilevani kirjallisen ilmaisuvapauden sallivalla areenalla. 
    Kirjoitan lyhyesti. Tai pitkästi. Kepeästi. Ehkä kuitenkin raskaasti. Kirjan ja mielialani mukaan. Tämä blogi ei kerro minusta vaan henkilökohtaisista suhteistani kirjoihin. Saatan kehittää pakkomielteen hyljeksittyihin, voin heivata kylmästi kulttimaineeseen kohotetun. Olen vapaamielinen, harrastan kaikenlaista suhteilua laidasta laitaan: kiihkeistä yhdenyön jutuista elinikäiseen kumppanuuteen.
    Intohimoja, agressioita, mitättömyyksiä. Vaikka kaikkia samanaikaisesti, jos siltä tuntuu.
     
     

  • Tagipilvi