Edellinen eli eilinen Jens Lapidus -tekstini sai osakseen kritiikkiä. I love it!  Toisaalla eli Google+:ssa myös Lapiduksen Ellroy-apinointi mainittu. Puolustan nyt tässä muutamalla sanalla tekstiäni ja Jensiä. Liitän loppuun Ellroy-mainintaan kirjoittamani G+-kommentin - sillä ne ovat katoavaista sorttia.  Jens muuten kuuluu kuuluun Kuolaqaikaisuun, jonne on listattu kuolattavia tyyppejä.

Mikäkö on oikea suhteeni Lapiduksen Stockholm Noiriin?

Oikea suhteeni Lapiduksen kirjoihin on sellainen, ettei mun olisi periaatteessa tarvinnut kirjoittaa niistä mitään koko blogiin, koska en tule niitä ikinä unohtamaan. Ne tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja syväänuurretun muistijäljen. Tämä blogihan perustuu pitkälti siihen, että kirjoitan muistaakseni.

Mielestäni Lapidus kuvaa koukuttavasti etenkin maahanmuuttajien suhdetta svedumaahan, yhteiskunnan rajojen sisä- ja ulkopuolella taiteilemisen haasteita, juppikulttuurin botoxkankeutta ja jähmeää yläluokkaisuutta, mutta myös sen houkuttavuutta sekä ystävyyttä, kataluutta, verisiteitä, lojaalisuutta sekä kulttuuristen köysien haurastumista uusien sukupolvien astuessa estradille. 

Vaikka kolmas kirja oli mielestäni heikoin, en löydä siitä mitään moittimista, vaikka luinkin sen vadelmaveneen väriset lasit silmillä. Snabba Cash veti minut mukaansa ja tainnutti. Siistin koston aikana elin hurmoksessa - luin siitä pätkiä ääneen ja lisäsin rautaa jalkakyykkytankoon hykerrellen. Luksuselämän aikana tein hyvästejä ja laskeuduin luopumisvaiheeseen. Se on loppu nyt.

Mutta mistä ihmeen syystä tämä "Ellroy ja Lehane -apinointi (mitä en edelleenkään allekirjoita molempia sentään lukeneena)" sitten uppoaa - minun lisäkseni aika moneen muuhunkin? Jos tyyli toimii, myy, tuottaa, miksi pitäisi löytää jotain täysin "omaa", muuta, uutta? Miksi kirjallisuus ei saisi perustua jopa monistukseen tai ainakin tyylillisiin imitaatioihin? Uutta voi olla vaikkapa se, että siirretään jenkkimaisemassa käytetty tyyli jähmeään Skandinaviaan. Lopputulos on jo pelkästään siksi omanlaisensa erilainen.

Elokuvamaisessa kerronnassa on viehätyksensä. Toimii se! Da Vinci Koodi se vasta olikin elokuvakäsikirjoituksellinen. Ja sen ahmi jopa pikkuveljeni, joka oli lukenut siihen mennessä pelkästään Akuja ja Tekniikan maailmoja. 

Luojan kiitos, etten ole kriitikko! :D Saan seistä kädet puuskassa kirjojeni edessä, vaikka vain siksi, että pidin Snabba Cashin miesten polvisukkakuvauksista ja kakkosen "jalkakyykky lajien kuningas" -hehkutuksista. Viimeisen osan h-hetki ja g-piste oli se, kun "se kauhakuormaaja ei ollutkaan siellä, missä piti."