Mikäkö on oikea suhteeni Lapiduksen Stockholm Noiriin?
Oikea suhteeni Lapiduksen kirjoihin on sellainen, ettei mun olisi periaatteessa tarvinnut kirjoittaa niistä mitään koko blogiin, koska en tule niitä ikinä unohtamaan. Ne tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja syväänuurretun muistijäljen. Tämä blogihan perustuu pitkälti siihen, että kirjoitan muistaakseni.
Mielestäni Lapidus kuvaa koukuttavasti etenkin maahanmuuttajien suhdetta svedumaahan, yhteiskunnan rajojen sisä- ja ulkopuolella taiteilemisen haasteita, juppikulttuurin botoxkankeutta ja jähmeää yläluokkaisuutta, mutta myös sen houkuttavuutta sekä ystävyyttä, kataluutta, verisiteitä, lojaalisuutta sekä kulttuuristen köysien haurastumista uusien sukupolvien astuessa estradille.
Vaikka kolmas kirja oli mielestäni heikoin, en löydä siitä mitään moittimista, vaikka luinkin sen vadelmaveneen väriset lasit silmillä. Snabba Cash veti minut mukaansa ja tainnutti. Siistin koston aikana elin hurmoksessa - luin siitä pätkiä ääneen ja lisäsin rautaa jalkakyykkytankoon hykerrellen. Luksuselämän aikana tein hyvästejä ja laskeuduin luopumisvaiheeseen. Se on loppu nyt.
]]>
Lapiduksen esitelleillä kavereilla on maalla kellarissaan sellainen kirjasto, josta löytyisi paljon muutakin suositeltavaa naapurilaista käännettäväksi.
"Trendit" tulevat muuten usein ensin juuri sinne svenskspråkig-puoliselle Österbottenille, eivätkä suinkaan Helsinkiin. Tiedän sen, koska olen kokenut sen. Jens Lapiduksen Stockholm Noiria luettiin meillä ennen kuin ilmiöstä tiesi monikaan pääkaupunkiseutulainen. Siis ruotsiksi (en minä).
Länsivaikutteet ratautuivat silloin, joskus kauan sitten, aikaa ennen laajakaistaa ja Elisan viihdepaketteja, vieläkin suuremmalla viiveellä ensin rannikkoruotsalaiselle Pohjanmaalle ja sieltä suunnasta muualle Suomeen. Tiedän senkin: isottelen, diivailen ja vedän kotiin päin. Avsiktilig.
Vaasan seudulla katsottiin jo ammoisina kasariaikoina Ruotsin televisiota. Niitä oikeita riikinruotsalaisia kanavia, eikä mitään FST:tä. Ja katsotaan edelleenkin. Uumajan laivoilla ruotsinkieliset suomalaiset hakivat vaikutteita, kun taas me suomenkieliset suomalaiset haimme viinaa ja voita - ja rälläsimme.
Piti kirjoittaa Lapiduksesta. Olen nyt lukenut kaikki kolme Stockholm Noir -trilogian kirjaa. Tunnelma: tyhjä ja haikea. Miksi vain kolme? Johtopäätös: Jens Lapidus on namupala söpöliini, joka inhimillisti minulle ruotsalaisen alamaailman ja sai minut toivomaan, että arvokujetusryöstö onnistuu. Lisäksi: Sain häneltä kiksit romurautasalin doping-meiningistä, jugomafiasta ja kokkelinnokituksesta. Kaikesta kamalasta.
Kun Snabba Cash = "Rahalla saa" saapui leffateatteriin, syöksyin joululomalla liköörikonvehtien keskeltä hippulat vinkuen Vaasan Gloriaan tavoitteenani todistaa, miten lempikirjaani onkaan raiskattu. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan tärisin kiukusta, saatoin sanoa liian kovaan ääneen useammankin ruman sanan ja olin vähällä marssia ulos mielenosoituksellisin elkein: elokuvassa ei ollut lainkaan suomenkielistä tekstiä! Fy fan!
]]>
Olen leikitellyt iPadilla ja toki myös urheillut. iPadillä tulee lueskeltua jonkun verran blogeja, joista viimeisimpinä löysin Mihail Kurvisen nyky-Venäjä-blogin Suuri ja Mahtava sekä helsinkiläisen triathlonistin tekstit Project Ironman 2012. iPadilla tulee myös meilattua, someiltua ja chattailtyä. En yritä väittää ollenkaan, että pädittely olisi jotenkin epähienompaa puuhaa kuin lukeminen, josta ainakin nykyisellään puuttuu sosiaalinen aspekti lähes täysin.
Sain eilen illalla loppuun Anna-Leena Härkösen uusimman Onnen tunti. Piti oikein tarkistaa, mikä teoksen nimi nyt olikaan. Sen verran pliisu ja tyhjä sanapari, joka ei myöskään kuvaa millään tavalla kirjan sisältöä.
Anna-Leena Härkönen on hottis. Hän on sellainen nainen, jonka seurassa varmasti kutistuisin, pelkäisin ja jopa katoaisin, mutta viehättyisin silti. En ole koskaan lukenut Häräntappoasetta, vaikka vaasalaisena minun olisi pitänyt. Säästän sitä - esim. eläkkeelle. Häräntappoase on yksi niistä kirjoista, joka on tehnyt minuun lukemattomanakin ikuisen vaikutuksen. Mutta sekään ei kuulu vielä tähän.
Kaikki muut Härköset olen tietysti lukenut. Pidän naisen kirjoitustyylistä, jonka nimeän sallituksi sosiaalipornohuumoriksi. Miten on, kun minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa samalla tavalla? Olenko suuruudenhullu? Mukamas suuri ja mahtava? Kirjoita sitten, perkele.
En tiedä, kuinka Härkönen synnyttää tekstiä, mutta itse saan tuntuman, etteivät nämä tällaiset vaadi kuin istumista ja kirjoittamista. Mitään massiivista taustatyötä ei tarvita. Silti kirjalliset ansiot ovat hyvät! Luin jostain, että hän pihistää kaiken kanssaihmisiltä kuulemansa ja sijoittaa saaliitaan sopiviin kohtiin kirjoihinsa. Onnen tunnissakin näitä pikkuisen epäannaleenamaisia heittoja löytyi useita. Viime aikoina Härkönen on kuunnellut selkeästi herkällä korvalla esiteinillistä ilmaisumaailmaa.
Onnen tunti kertoi yksilapsisesta uusperheestä, joka mullisti itsensä ottamalla hetken mielijohteesta sekakäyttäjävanhempien lapset (sisarukset) asumaan luokseen. Härkönen saa juuri ja juuri, siinä ja siinä pidettyä tarinan kutakuinkin uskottavana, vaikka yksittäiset kertomukset ja tapahtumat paljastivat nuhdeltavan paljon pelkkää pinnallisuutta, ulkokohtaisuutta ja yliherkkyyttä.
Taitavana kirjoittajana Härkönen osaa kuitenkin häivyttää heikot kohdat, mm. väittämällä tarinaa valheeksi, huumorilla, joka saa lukijan antamaan anteeksi ja unohtamaan tai yksinkertaisesti hyppäämällä seuraavaan kohtaukseen.
Perheenjäsenet olivat ikävystyttävän stereotyyppisiä: äiti oli juuri sopivan neuroottinen ja huonoitsetuntoinen, ja isä jokaisen naisen ihannemies ja pikkupojan toiveisäpuoli: ulkoisesti karski, mutta sisältä lempeä, huumorintajuinen ja rento. Härkösen kirjoissa paikkansa pitää se, että naiset aiheuttavat maailman ongelmat, vaikka vankiloissa istuvatkin miehet.
Onnen tunti ei ollut Härkösen parhaimpia, ei ollenkaan. Miksi sitten kuitenkin pidin tästä kirjasta, vaikka lähinnä vain moitinkin? Sosiaalipornohuumori on yksi lempigenreistäni, eikä monikaan alan tuotteliaimmista kirjoittajista yllä koskaan edes Härkösen tämän teoksen tasolle. Härkösen älykkyys pistää.
]]>
]]>
Alkuun: Blogin vihreä taustakuva on henkilökohtaisen Mysteerikirjani (linkki Qaikuun) kaunis pyöräkoriste. Tämän tekstin kuvassa taas esittelen Kreetalta nappaamani oranssin hetken. Lenkkeilin Geranin rannoilla heinäkuun viimeisellä viikolla joka aamu ennen muiden turistien heräämistä.
Olin jo suunnitellut jättäväni kaikenlaiset blogit rauhaan, mutta kirjoittajaesittelyssä vasemmassa sivupalkissa on oikein hyvä peruste jatkaa jakamista edes jossain määrin. En tarvinnut kuin yhden yllytyksen. Edelleen kirjoitan "dogmaani" http://jaanahuhta.posterous.com/ :ssa jos saan inspiraation. Entistäkin harvemmin kai nykyisin.
Olen jo todistanut itselleni sen, että voin kirjoittaa vaikka joka päivä, jos haluan. Onneksi olen saanut todistettua senkin, että voin myös olla kirjoittamatta. Laatu ja määrä eivät blogeissa korreloi kovinkaan vahvasti. Se on yksi blogien ilahduttava rikkaus.
Etenkin Google+:n tsunamia odotellessa - eletään kai edelleen sitä vaihetta, jossa meri on vetäytynyt rannoilta keräämään voimaansa - blogin aloittaminen tuntuu takapajuiselta reliktivedolta. Voisin aivan hyvin kirjoitella muistareita G+:ssa edelleen. Mutta en malta odottaa välineen kehitystä Qaikumaiseen kannumuotoon, jossa voisin koostaa ja säilyttää tekstejä aihepiirin, eikä niinkään aina joltain osin sattumanvaraisesti muodostetun ihmisringin, mukaan.
Vaikka tämä blogi on ulkoasullisesti ja toiminnallisesti melko yhdentekevä ja keskitason alapuolinen, en aio olla nyt tai myöhemmin mitenkään vaatimaton. Olen ydinalueellani ja vähät välitän muusta. Ärsytyskynnykseltään alhaisten ei kannata tätä seurata.
]]>