Vähän epäkirjablogin perustaminen osui vähän huonoon vaiheeseen, koska en ole varmaan koskaan ikinä lukenut yhtä vähän kuin viime kuukausina. Minulla on toki monta kirjaa kesken: niitä lojuu rumasti auki siellä sun täällä. Ikävästi irtonaisia kansilehtiä taittuu mutkalle sängyn alla. Sinisilmä taitaa olla jopa jossakin hukassa. Mitä minä sitten olen puuhastellut?

Olen leikitellyt iPadilla ja toki myös urheillut. iPadillä tulee lueskeltua jonkun verran blogeja, joista viimeisimpinä löysin Mihail Kurvisen nyky-Venäjä-blogin Suuri ja Mahtava sekä helsinkiläisen triathlonistin tekstit Project Ironman 2012. iPadilla tulee myös meilattua, someiltua ja chattailtyä. En yritä väittää ollenkaan, että pädittely olisi jotenkin epähienompaa puuhaa kuin lukeminen, josta ainakin nykyisellään puuttuu sosiaalinen aspekti lähes täysin.

Sain eilen illalla loppuun Anna-Leena Härkösen uusimman Onnen tunti. Piti oikein tarkistaa, mikä teoksen nimi nyt olikaan. Sen verran pliisu ja tyhjä sanapari, joka ei myöskään kuvaa millään tavalla kirjan sisältöä.

Anna-Leena Härkönen on hottis. Hän on sellainen nainen, jonka seurassa varmasti kutistuisin, pelkäisin ja jopa katoaisin, mutta viehättyisin silti. En ole koskaan lukenut Häräntappoasetta, vaikka vaasalaisena minun olisi pitänyt. Säästän sitä - esim. eläkkeelle. Häräntappoase on yksi niistä kirjoista, joka on tehnyt minuun lukemattomanakin ikuisen vaikutuksen. Mutta sekään ei kuulu vielä tähän.

Kaikki muut Härköset olen tietysti lukenut. Pidän naisen kirjoitustyylistä, jonka nimeän sallituksi sosiaalipornohuumoriksi. Miten on, kun minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa samalla tavalla? Olenko suuruudenhullu? Mukamas suuri ja mahtava? Kirjoita sitten, perkele.

En tiedä, kuinka Härkönen synnyttää tekstiä, mutta itse saan tuntuman, etteivät  nämä tällaiset vaadi kuin istumista ja kirjoittamista. Mitään massiivista taustatyötä ei tarvita. Silti kirjalliset ansiot ovat hyvät! Luin jostain, että hän pihistää kaiken kanssaihmisiltä kuulemansa ja sijoittaa saaliitaan sopiviin kohtiin kirjoihinsa. Onnen tunnissakin näitä pikkuisen epäannaleenamaisia heittoja löytyi useita. Viime aikoina Härkönen on kuunnellut selkeästi herkällä korvalla esiteinillistä ilmaisumaailmaa.

Onnen tunti kertoi yksilapsisesta uusperheestä, joka mullisti itsensä ottamalla hetken mielijohteesta sekakäyttäjävanhempien lapset (sisarukset) asumaan luokseen. Härkönen saa juuri ja juuri, siinä ja siinä pidettyä tarinan kutakuinkin uskottavana, vaikka yksittäiset kertomukset ja tapahtumat paljastivat nuhdeltavan paljon pelkkää pinnallisuutta, ulkokohtaisuutta ja yliherkkyyttä. 

Taitavana kirjoittajana Härkönen osaa kuitenkin häivyttää heikot kohdat, mm. väittämällä tarinaa valheeksi, huumorilla, joka saa lukijan antamaan anteeksi ja unohtamaan tai yksinkertaisesti hyppäämällä seuraavaan kohtaukseen.

Perheenjäsenet olivat  ikävystyttävän stereotyyppisiä: äiti oli juuri sopivan neuroottinen ja huonoitsetuntoinen, ja isä jokaisen naisen ihannemies ja pikkupojan toiveisäpuoli: ulkoisesti karski, mutta sisältä lempeä, huumorintajuinen ja rento. Härkösen kirjoissa paikkansa pitää se, että naiset aiheuttavat maailman ongelmat, vaikka vankiloissa istuvatkin miehet.

Onnen tunti ei ollut Härkösen parhaimpia, ei ollenkaan. Miksi sitten kuitenkin pidin tästä kirjasta, vaikka lähinnä vain moitinkin? Sosiaalipornohuumori on yksi lempigenreistäni, eikä monikaan alan tuotteliaimmista kirjoittajista yllä koskaan edes Härkösen tämän teoksen tasolle. Härkösen älykkyys pistää.